Tulos vai ulos lamassa – Suomen Ekonomisäätiön Koulutuskeskuksen loppuvuodet

1980-luvun lopulla talousalan täydennyskoulutus oli noususuhdanteessa muun Suomen kansantalouden mukana. Kuten monilla aloilla, ekonomien koulutusta järjestivät koulujen ulkopuolella myös ammattiliitot, kuten Suomen Ekonomiliitto SEFE, jonka koulutustoimi SEFEK oli toiminut Suomen Ekonomisäätiön alaisuudessa vuodesta 1975. Tähän aikaan koulutuskeskuksen lippulaivatuotteisiin kuului tulosjohtaminen. Sen oppeja tarjottiin niin yrityksille kuin yksilöille, sekä pitkäjänteisinä valmennusohjelmina että muutaman päivän seminaareina, ja sitä lisättiin muiden opetustapahtumien yhteyteen yksittäisinä luentoina. Se olikin suosittua: pelkästään vuonna 1989 kymmenen suurta organisaatiota tilasi SEFEK:iltä tulosjohtamisen opetuspaketin.

Tulosjohtamisen pyrkimys oli valjastaa organisaatio kokonaisuudessaan keskittymään tuloksen tekemiseen. Kursseilla opetettiin: ”Tuloskulttuurissa koko henkilöstön odotetaan käyttäytyvän tulos- ja suoritehakuisesti. […] Jokainen paikka on tulospaikka.” Tämä ei heikennä työilmapiiriä, kunhan tulosjohtaminen tehdään oikein: ”todella hiostava yrityskulttuuri syntyy yritykseen tai yhteisöön, joka jatkuvasti saa aikaan vain huonoja tuloksia”. Voittamattomuuden ja muutoshalukkuuden tunne huokuu nousukauden oppiaineistosta.

Koulutuskeskuksen työ sujui hienosti. Vuoden 1989 lopulla säätiön hallitus katsoi sopivaksi kehaista sitä pöytäkirjassa: ”Merkittiin, että SEFEKin taloudellinen tulos tulee olemaan huomattavasti budjetoitua parempi ja hallitus on tyytyväinen saavutettavaan tulokseen.” Vielä vuonna 1990 koulutuskeskuksen tuotelinjasolujen jäsenille päätettiin maksaa seuraavan vuoden kokouspalkkioina 1 000-1 500 markkaa kokoukselta – noin 300—440 euroa vuonna 2023.

Rahahanoja ryhdyttiin vääntämään kiireesti kiinni kun laman vaikutus alkoi näkyä vuoden 1990 syksynä. SEFEK oli juuri tehnyt henkilöinvestointeja ja aloittanut uuden strategian jalkauttamisen, kun noususuhdanteeseen tottunut koulutuskeskus joutui kamppailemaan äkkiä heikkenevän kysynnän kanssa. Lamaa ei oltu osattu odottaa; huonot tulokset seurasivat toisiaan. Alkuun asiakirjoissa käytettiin lieviä ilmaisuja kuten ”poikkeusaika”, sitten siirryttiin puhumaan ”kriisistä” ja ”selviytymisstrategiasta”.

*

Tilanne oli tosiaan vaikea. Vuonna 1991 SEFEK:in ulkoisen koulutuksen osallistujamäärä oli 1 000 alle tavoitteen, kun edellisvuonna osallistujia oli ollut vielä 4 933. Vuoden 1992 tulosennuste näytti tappiota kaksi ja puoli miljoonaa markkaa, kun menestysvuonna 1989 tulos oli ollut noin miljoona markkaa plussan puolella. Vuonna 1993 pöytäkirjaan merkittiin suorasukaisesti: ”Koko SEFEKin tilanne on surkea!”

SEFEK ei kuitenkaan luovuttanut taistelutta, eikä syyttänyt ongelmista muita kuin itseään. Erilaisten sopeutustoimien lisäksi koulutuskeskus yritti kiireesti parantaa tarjontaansa ja markkinointiaan samalla kun se haki rahoitusta sekä Ekonomiliitolta että valtiolta.

Tulosjohtaminen oli edelleen keskeistä. Vielä laman alussa SEFEK katsoi sen erityisen panostamisen ja kehittämisen arvoiseksi, mutta kaksi vuotta myöhemmin jouduttiin myöntämään ponnistelujen valuneen hukkaan. Pöytäkirjaan merkittiin: ”Tulosjohtamisvalmennus on vanhentunut tuote, joka ei puhuttele asiakkaita.” Tulosjohtamista pidettiin yksilökeskeisenä ja yhteistyötä haittaavana, ja alemman portaan työntekijät kokivat että tulosvastuu koskee vain heitä eikä muuta organisaatiota. Tämä ei ollut aivan yllättävää, sillä kritiikkiä oli saatu aiemminkin – ”ollaan niin tosissaan että pelottaa”, oli nimetön esimies sanonut organisaatiotutkimuksen haastattelussa vuosia aiemmin.

Taloustilanne oli lopulta kestämätön. Vuoden 1993 alussa koulutuskeskus yritettiin pelastaa hallinnollisella muutoksella, mutta sekään ei riittänyt. SEFEK päätyi yhteistyöhön Markkinointi-Instituutin kannatusyhdistyksen kanssa niin, että Ekonomiliitto jäi vähemmistöomistajaksi. Kokousmuistioon merkittiin: ”SEFEKin kovat faktat – numerot – osoittavat, että meidän ainoa vaihtoehtomme on neuvotella mahdollisimman hyvät ehdot MI:n kanssa.”

Täydennyskoulutus Ekonomisäätiössä loppui, mutta se ei kadonnut tykkänään, mikä oli Ekonomiliiton kannalta tärkeintä. Eikä fuusioituminen ollut huono tulos aikana jolloin konkurssit kävivät kovin yleisiksi.

Kirjoittanut Mikko Ylilammi

Lähteinä käytetty Suomen Ekonomisäätiön aineistoa Toimihenkilöarkistossa sekä teosta Eteenpäin ekonomin mieli (Heikki Hara 1985).