Millaista oli olla toimihenkilö tai ylempi toimihenkilö noin sata vuotta sitten

Kirjoittajat:

Haastateltava: Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen

Toimittaja: Inka Ukkola, Toimihenkilöliikkeen historiatoimikunnan sihteeri

Millaista muu kuin suorittava työ oli Suomessa noin sata vuotta sitten

Sata vuotta sitten, käsitettä toimihenkilö ei vielä ollut olemassa. Käsite lähti vakiintumaan Suomessa vasta vuodesta 1946 lähtien ja käsite ylempi toimihenkilö vieläkin myöhemmin eli 1970-luvun alkuvuosina. Sata vuotta sitten Suomessa kuitenkin oli jo sellaisia ammatteja, joita nyt kutsumme toimihenkilöammateiksi. Niitä löytyi sekä julkishallinnon että yksityissektorin puolelta.

1860-luku oli suomalaisessa työelämässä se vuosikymmen, jolloin infrastruktuurin määrätietoinen kehittäminen alkoi. Rautatielaitos alkoi laajentua tuolloin. Postikonttoreita avattiin uusille paikkakunnille. Lennätin perustettiin. Samalla pääkaupunkiin keskusvirastoihin tarvittiin uusia työntekijöitä, koska johdettavaa ja valvottavaa oli nyt enemmän. Tuolloin syntyi runsaasti uusia sellaisia työpaikkoja, joita nyt kutsuisimme toimihenkilötöiksi.

Yksityissektorilla Suomessa oli jo sata vuotta sitten jonkin verran tuotantolaitoksia kuten tehtaita ja ruukkeja sekä sahoja, vene- ja laivanveistämöitä. Yksityissektorilla muu kuin suorittava työ oli näiden tuotantolaitoksien työnjohto- ja esimiestyötä sekä konttori- ja myyntityötä.

Toimihenkilötyyppistä työtä oli moneen lähtöön

Jo tuolloin muuhun kuin suorittavan työn tekijöihin kuului hyvin monenlaista väkeä. Osa erottui suorittavan työn tekijöistä koulutuksensa vuoksi, kuten esimerkiksi lääkärit, lakimiehet, tai insinöörit. Näitä pitkälle koulutettuja professioammattilaisia työskenteli niin itsenäisinä ammatinharjoittajina, virkamiehinä kuin yritystenkin palveluksessa. Nämä ammattilaiset kutsuivat itseään aikakauden omaa kieltä käyttäen säätyläisiksi. He katsoivat kuuluvansa ylempään yhteiskuntasäätyyn kuin tavallinen rahvas ja tälle näkemykselle oli myös katetta. Säätyläisten tulot olivat rahvaan tuloja suuremmat, mikä mahdollisti elämäntavan, johon kuului palveluskuntaa ja ylellisyyksiä. Heillä oli myös yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia enemmän kuin rahvaalla.

Kaikilla erottuminen työväestöstä ei ollut yhtä selvää kuin professioammateissa. Esimerkiksi yksityissektorilla ammattitaitoisen työmiehen ja työnjohtajan välinen palkkauksen ero saattoi joissakin tapauksissa olla aika pieni. Eivätkä läheskään kaikki esimiehet tuolloin olleet pitkälle koulutettuja, vaan joukossa oli ammattimiehiä, jotka olivat tehtävässä pätevöitymisen myötä kohonneet esimiesasemaan.

Myös valtion niin sanotuilla rukkasvirkamiehillä ero työväestöön on ollut pieni. Rukkasvirkamiehiksi kutsuttiin sellaisia valtion työntekijöitä, joilla oli virkasuhde, mutta jotka eivät varsinaisesti olleet esimiesasemassa työssään. 1920-luvun puoliväliin saakka heistä käytettiin virallisesti nimitystä valtion palvelusmiehet. Heihin kuuluivat esimerkiksi veturinkuljettajat ja -lämmittäjät, konduktöörit, posteljoonit, tullimiehet ja luotsit. Virkasuhteen vuoksi heillä oli turvattu työsuhde, mutta työ sisälsi monia samanlaisia piirteitä kuin suorittavassa työssä on. Työ saattoi olla monotonista ja/tai fyysisesti raskasta. Monesti alalle tulokin oli samanlaista kuin ruumiillisessa työssä eli työntekijä oli aloittanut jossakin työmiestehtävässä ja edennyt siitä virkauralle.

Muut kuin suorittavat tehtävät olivat haluttuja

Tuon ajan toimihenkilöammateille oli ominaista se, että niissä toimivat henkilöt saivat kuukausipalkkaa, kun taas suorittavan työn tekijöille maksettiin joko tuntipalkkaa tai urakkapalkkaa. Tämä ei ole pelkkä tekninen eroavuus henkilöstöryhmien välillä, vaan ilmaisee syvempää ajattelutapaeroa. Suorittavan työn tekijälle maksettiin korvaus työn tekemisestä ja koska se oli korvaus, se maksettiin sitten, kun työ oli ensin tehty. Sen sijaan kuukausipalkka maksettiin etukäteen. Se ei ollut niinkään korvaus työsuorituksesta kuin eräänlainen ”elatusmaksu”, jolla mahdollistettiin omistautuminen jonkin tahon palvelukseen. Kuukausipalkan vastineeksi katsottiin, että ihmisen tulee olla koko persoonallaan edustamansa tahon käytettävissä. Eli virkamies voi rahoituksen saatuaan ryhtyä koko olemisellaan palvelemaan valtiota, tai harjoittamaan viran edellyttämää päätöksentekoa. Yksityisellä sektorilla samoin katsottiin, että kuukausipalkan vastineeksi henkilö sitoutui varauksetta ja kokonaan edistämään sen tahon etuja, jonka palveluksessa toimi.

Ajatus kuukausipalkasta muuna kuin työsuorituksen korvauksena näkyy erityisen selvästi tarkasteltaessa vakinaisten ja ei-vakinaisten virkamiesten palkkausta. Vakinaisilla viranhaltijoilla palkka maksettiin ensin, se oli ikään kuin resurssin antamista siihen, että virkamies voi ryhtyä hoitamaan virkaansa. Ei-vakinaisilla virkamiehillä taas palkka maksettiin kuun lopussa, jolloin siinä oli mukana ajatus tehdyn työn korvaamisesta.

Kuukausipalkkaiset työt olivat tuohon aikaan hyvin haluttuja ja arvostettuja, sillä kuukausipalkka teki elämästä turvattua. Suorittavissa töissä, joissa esimerkiksi urakkapalkka sitoi saadut ansiotulot suoritettuihin työmääriin, tulot saattoivat vaihdella viikoittain suurestikin sen mukaan, miten paljon töitä oli tai ei ollut tarjolla.

Ensimmäiset naiset toimihenkilötyyppisissä tehtävissä

Varhaisissa toimihenkilöalojen tehtävissä työskenteli jonkin verran myös naisia. Erityisesti valtiolla postilaitoksen palvelukseen otettiin ”postineitejä”. Postilaitoksen toimistoverkostoa alettiin 1860-luvulla laajentaa koko maahan, myös maaseudulle. Sen palvelupisteiden määrän lisääntyessä väkeä palkattiin runsaasti lisää ja erityisesti maaseudulla postitoimiston työstä tuli säätyläisnaisten leskien ja naimattomien tyttärien kannalta tärkeä mahdollisuus ansaita elatusta, jos aviomiestä eli perheen elannon ansaitsijaa ei ollut.

Suomi oli sen verran pieni maa, että kun työpaikkojen määrä maassa kasvoi, myös naisten pääsy virkatehtäviin ja yleensä mukaan työmarkkinoille avautui.

Myös rautateille palkattiin naisia jo varhaisessa vaiheessa. Heitä otettiin aluksi piletinmyyjiksi ja myöhemmin rautateiden yhteydessä toimiviin lennättimiin sähköttäjiksi. Sähköttäjät olivat oikeastaan ensimmäisiä naisia, jotka valtiolla pääsivät varsinaiseen virkamiesasemaan.

Sähköttäjäksi ura sitten pysähtyikin eli ylennys sähköttäjästä asemapäälliköksi, joka miehillä olisi ollut hyvinkin luonteva askel uralla eteenpäin, ei ollut naisille mahdollinen. Lasikatosta ei voi tuona aikana puhua, vaan naisten urakehitys pysähtyi hyvin paljon konkreettisempiin kieltoihin ja esteisiin.

Myös yrityksissä oli konttorityössä naispuolisia työntekijöitä. Kirjoituskoneita ei vielä ollut käytössä eli tarvittiin hyvää käsialaa tietojen kirjaamiseen. Niinpä naisille oli yksityissektorin työpaikoissa käyttöä kirjureina. Työnhaussa saatettiin jopa priorisoida naisia, jos ajateltiin, että nämä olivat kopioidessa huolellisempia tai kirjoittivat kauniimpaa käsialaa kuin miehet.

Varhainen yhdistyksiksi järjestäytyminen

1800-luvun jälkipuoliskolla Suomeen levisi muista pohjoismaista kansalaistoiminnan malli, jossa tärkeäksi katsottuja asioita edistettiin siten, että järjestäydyttiin yhdistykseksi kannatettavan asian puolesta. Suomessa liittyikin suuri määrä kansalaisia näihin, joita nyt kutsumme suuriksi kansanliikkeiksi: työväenliikkeeseen, nuorisoseuraliikkeeseen, raittiusliikkeeseen ja niin edelleen. Ajatus siitä, että yhdistys on se väline, millä omia tavoitteita voidaan viedä eteenpäin, juurtui meille hieman 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä.

Tässä vaiheessa alettiin perustaa myös sellaisia yhdistyksiä, joiden yhdistävänä piirteenä oli kuuluminen tiettyyn ammattiryhmään tai yhteinen koulutustausta.

Yhdistystoiminnastaä tuli osa suomalaista ja laajemmin pohjoismaista mallia, miten asioihin otetaan kantaa ja miten niihin vaikutetaan. Tuolloin alettiin katsoa, että kollektiivisen toiminnan ei pitäisi olla pelkkää samanmielisten yhdessäoloa, vaan sille haluttiin rakenne, joka oli juuri asiaa varten perustettu yhdistys. Yhdistyksen perustamisella saavutettiin toiminnan jatkuvuutta ja pysyvyyttä, joka kesti, vaikka ihmiset vaihtuivat. Tämä kansalaistoiminnan malli juurtui meille vuosisadan vaihteeseen mennessä ja on edelleen osa tapaamme ymmärtää, miten yksilöä isompiin asioihin vaikuttaminen tapahtuu. Pohjoismaistahan sanotaan, että ne ovat olleet hyvin pitkälti maita, joissa valtio on vahva. Tämän tyyppinen pohjoismainen demokratia edellyttää, että maassa on laajaa vapaaehtoistoimintaa, joka on järjestäytynyttä. Järjestäytyminen yhdistyksiksi ja yhdistystoiminnan kautta vaikuttaminen laajeni nopeasti vuoden 1905 suurlakon jälkeen, osana samaa poliittisesta murrosta, jossa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Yhteiskuntaluokka ja sosiaalinen status

Kun ruumiillisen työn tekijät 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa liittyivät yhteen ajaakseen ammatillisia etujaan, he kutsuivat toimintaansa ammattiyhdistystoiminnaksi tai työväenliikkeen toiminnaksi. Aikakauden sanastossa Työväenliike oli yläkäsite toiminnalle, jonka kaksi toisiinsa läheisesti kietoutunutta pääosaa olivat työväenpuolueen johtama poliittinen toiminta ja ammattijärjestön johtama ammattiyhdistystoiminta.

Kun katsoo koko palkansaajajärjestöjen kenttää, näkee, että siihen on tultu kahta reittiä. Toiset tulivat työväenliikkeen luokkapohjaisen järjestäytymisen kautta ja toiset statuspohjaisesta toimihenkilötyyppisestä edunvalvonnasta. SAK:laisten järjestöjen juuret ovat vahvasti kiinni työväenliikkeen toiminnassa, mutta toimihenkilöaloilla on järjestäydytty myös toisenlaisilla tavoilla.

Työväenluokkalähtöinen järjestäytymisen malli

Osalla niitä henkilöstöryhmiä, joita myöhemmin ruvettiin kutsumaan toimihenkilöiksi, edunvalvonta ja järjestäytyminen muistuttivat hyvinkin läheisesti työväestön ay-toimintaa. Osa saattoi keskusjärjestöjäsenyyden kautta kuulua ajoittain aivan konkreettisestikin mukaan työväen ammattijärjestötoimintaan ja ajoittain jättäytyä siitä pois. Selkein esimerkki tästä lienevät veturimiehet. Heillä oli vuodesta 1898 oma ammatillinen järjestö, joka vuonna 1917 liittyi työläisten ay-keskusliittoon. Veturimiesten liitto lakkautettiin sisällissodan tuloksena ja sen jälkeinen rautatielaitoksen poliittinen valvonta sai veturimiesten uuden järjestön pitämään etäisyyttä työväen ammattiyhdistysliikkeeseen. Toisen maailmansodan aikana järjestö taas palasi osaksi SAK:laista ammattiyhdistysliikettä. Tämä toi veturimiehille sen ajan palkkaneuvotteluissa lisää voimaa, vaikkakin he joutuivat usein ristiriitoihin niin SAK:n kuin siihen liittyneiden muiden virkamiesryhmien kanssa.

Esimerkiksi veturinkuljettajien ammatillista järjestäytymistä seuraamalla näkee, miten avoin työväestön ja toimihenkilöalojen järjestäytymisen välinen raja on ollut. Sen eri puolilla sijaitsevilla järjestöillä on ollut yhteneviä tavoitteita ja toimintatapoja. SAK:laiset toimijat tunnistivat osan toimihenkilöjärjestöjä niin selkeästi ammatillisen edunvalvonnan järjestöihin kuuluviksi, että esittävät näille pyyntöjä liittyä heihin tai kannustivat näitä käyttämään jyrkempiä edunvalvontatoimia. Erityisesti rukkasvirkamiesten järjestöt sekä yksityissektorilla yritysten työnjohtajien tai teknisten toimihenkilöiden varhaiset järjestöt saivat SAK:laisilta järjestöiltä näitä kutsuja liittyä mukaan heidän toimintaansa.

Leimautumisen pelko

Käsitettä ay-toiminta ei sata vuotta sitten olisi voitu käyttää valkokaulusvirkamiesten tai sen ajan ylempien toimihenkilöiden yhdistystoiminnasta. Tähän oli montakin syytä. Yksi tärkeimmistä ellei tärkein oli ay-liikkeen liian läheinen yhteys poliittiseen toimintaan. Asia nähtiin siten, että ay-toiminta ja politiikka olivat yhden ja saman työväenliikkeen kaksi eri puolta. Statuspohjaisessa järjestäytymisessä kytkökset puoluepolitiikkaan eivät ole koskaan olleet näin kiinteitä. Kytköksiä on toki ollut ja on edelleen. Myös puolueet ovat olleet eri aikoina kiinnostuneita yhteistyöstä toimihenkilöjärjestöjen kanssa, mutta toimihenkilöjärjestöillä ei ole ollut samanlaista sitoutumista yhden puolueen edustamaan aatesuuntaan kuin työväenliikkeeseen kuuluvalla ay-toiminnalla on ollut.

Itse asiassa sanan ay-toiminta käyttö tuntuu edelleen liittyvän niin vahvasti työväenliikkeeseen kytköksissä olevaan järjestäytymiseen, että vielä nytkään kaikki toimihenkilöalojen liittopuheenjohtajat eivät sitä kovin aktiivisesti puheissaan käytä.

Säätyläisille työväenliikkeeseen liittymisessä olisi ollut ajatuksellista haastetta toki jo sinälläänkin, sillä työväki oli rahvasta, mitä säätyläiset eivät olleet. Tilanne olisi ollut vaikea niellä myös työväen puolella, sillä esimerkiksi ylempien virkamiesten hahmotettiin kuuluvan osaksi porvaristoa, jonka toiminta koettiin vastakkaiseksi sille, mitä sosialistinen ay-toiminta ajoi.

Omassa järjestäytymisessään valkokaulusvirkamiehet tai professioammatteihin kuuluvat puhuivat ”meidän” yhdistystoiminnastamme siten, että sanan meidän tilalle sijoitettiin oman ammattiryhmän tai profession nimi. Statuspohjaisessa edunvalvonnassa toiminnan tavat ja muodot saattoivat keskittyä hyvinkin paljon kyseisen ryhmän statusaseman nostoon, mutta kyse ei koskaan ollut pelkästään siitä, millaista arvostusta yhteiskunnassa nautittiin, vaan sitä kautta ajettiin omaa palkkaetua ja perusteltiin sitä, miksi juuri meille piti maksaa palkkaa enemmän kuin joillekin toisille ryhmille. Myös statuspohjainen järjestäytyminen oli ammatillista edunvalvontaa.

Statuspohjaisen järjestäytymisen malli

Koulutetuilla ammattiryhmillä, kuten lääkäreillä tai lakimiehillä, ammatillisten yhdistysten ideana oli toisaalta korostaa sitä merkittävää laatu- tai tasoeroa, joka oli tämän koulutuksen omaavilla suhteessa kouluttamattomiin sekä toisaalta valvoa sitä rajaa, kuka laskettiin mukaan ”meihin” ja ketä ei.

Tämä on luonteenomaista yhdistystoiminnalle nimenomaan professiotyyppisissä ammateissa, joissa koulutus on tärkeä yhdistävä tekijä. Yleensä koko professionalisoituminen liittyy kiinteästi toimihenkilöliikkeen historiaan jo aivan sen alkuvaiheista lähtien. Ne liittyvät yhteen koska koko se tapa, jolla lääkärit, insinöörit tai lakimiehet luovat omaa professiotaan, edellyttää, että on olemassa organisaatio, johon kuulutaan ja jonka kautta vaikutetaan.

Statuspohjaisessa edunvalvonnassa on tärkeää oman ryhmän sisäisen koheesion rakentaminen, rajojen määrittely ulospäin sekä oman ryhmän yhteiskunnallisen statuksen vahvistaminen hierarkkisissa organisaatioissa. Tähän edunvalvontaan on kuulunut myös lobbaaminen, erityisesti sen suhteen, mitä kuuluu eri tehtävien pätevyysvaatimuksiin. Samalla, kun tietty koulutuspohja tai muu yritettiin saada edellytykseksi ammatissa toimimiselle, nähtiin tärkeänä valvoa oman järjestön jäsenyyttä ja rajata se vain päteviin.

Statuspohjainen palkkaedunvalvonta

Sekä valtion virkamiehillä että yrityksissä työskentelevillä palkkaintressit olivat aivan keskeisiä järjestäytymisen kannalta. Säänneltiin sitä, kuka voi kuulua kyseisen profession piiriin, ja järjestäydyttiin yhdistykseksi, jonka toiminnalla kasvatettiin profession yhteiskunnallista arvonantoa. Kun arvonantoa saatiin, sitä sitten ulosmitattiin esimerkiksi valtion virastojen budjettipäätöksissä. Ennen muuta ammatin statuksen kohoamisen kautta saatu hyöty konkretisoitui julkisella sektorilla niissä keskusteluissa, joita käytiin virastojen sisällä siitä, mille palkkaustasolle kunkin tehtävän hoitaminen kuului. Yrityksissä palkkaneuvotteluja käytiin sitten enemmän herrasmiesklubien keskustelujen hengessä, mutta niissäkin ammatin yhteiskunnallinen status vaikutti osaltaan lopputulokseen.

Sadan vuoden takaisessa toimihenkilöiden edunvalvonnassa oli monia eri vastapuolia, joihin nähden omia toimenpiteitä suunniteltiin ja kohdistettiin. Suomen suuriruhtinaskunnassa valtion virka- ja palvelusmiesten palkkaussäännöt ja siten myös eri ammattiryhmien suhteet määritettiin keskusvirastoittain, ja budjettivaltaa käytti keisarin valtaoikeuksien nojalla pikemmin hallitus (senaatti) kuin eduskunta.

Suomen itsenäisyyden ja tasavaltaisen valtiomuodon vakiintuessa budjettivalta tuli eduskunnalle ja virkapalkkajärjestelmä keskitettiin. Virkamiesten palkkauksesta tuli yksi eniten ristiriitoja aiheuttaneista poliittisista kysymyksistä. Se, miten virkaehdoista päätettiin, vaikutti suuresti myös järjestötoiminnan muotoihin ja virkamiesjärjestöjen keskinäisiin suhteisiin. Monissa työtehtäviin ja työorganisaatioon liittyvissä asioissa anomusten ja valitusten kohteena oli kyseinen keskusvirasto, kuten postihallitus tai rautatiehallitus, tai sen alainen paikallinen päällystö. Neuvotteluosapuolista voitiin kuitenkin puhua vasta vuonna 1943 Ruotsin mallin mukaan säädetyn neuvotteluoikeuslain jälkeen. Sen nojalla määriteltiin tarkoin, minkä viranomaistahon kanssa kyseinen järjestö mistäkin asiasta sai neuvotella.

Virkamiehiä tarkasteltaessa meidän on itse asiassa nykyään vaikea hahmottaa, miten monelle taholle vaikutusyrityksiä oli kohdistettava. Yhtenäinen työnantajaosapuoli muotoutui valtiolliselle ja kunnalliselle sektorille vasta, kun virkaehtosopimusjärjestelmä toteutui 1970-luvun alussa tulopoliittisen neuvottelu- ja sopimusjärjestelmän osana. Yksityisen sektorin puolella monilla työnantajajärjestöillä on pitkä historia, mutta ne luotiin usein pikemmin sääntelemään yritysten keskinäistä kilpailua kuin neuvottelemaan, saati sopimaan, työläisten tai toimihenkilöiden järjestöjen kanssa. Järjestäytyminen työnantajien yhdistyksiksi sai vahvaa virikettä työntekijöiden järjestäytymisestä ja sopimuspyrkimyksistä.

Yksityisen sektorin puolella koulutetuilla asiantuntijoilla, kuten insinööreillä, konemestareilla ja konttorivirkailijoilla, oli heilläkin omia yhdistyksiä. Palkat ja muut työehdot olivat kuitenkin 1900-luvun alussa ensi sijassa henkilökohtaisen edunvalvonnan asioita. Insinööri neuvotteli palkankorotuksesta menemällä johtajan luokse kysymään, voisiko palkkaa nostaa. Murrosvaiheissa, erityisesti juuri vuonna 1917, kollektiiviselle toiminnalle avautui kuitenkin uusia edellytyksiä. Myös toimihenkilöiden yhdistykset aktivoituivat ja esittivät yritysten sisällä palkkaan ja muihin materiaalisiin etuihin liittyviä vaatimuksia.

Kun puhutaan koulutuspohjaisista ryhmistä, kuten insinööreistä tai agronomeista, tärkeintä ammatillista edunvalvontaa oli saada oman alan tehtävien pätevyysvaatimukset määriteltyä niin, että ne edellyttävät tiettyä koulutusta.

Menettelytavat, joilla omia tavoitteita pyrittiin ajamaan, olivat erilaiset julkilausumat tai vastaavat. Myöhemmin 20- ja 30-luvuilla tulee aiempaa tärkeämmäksi hankkia omille näkökannoille laajempaa yhteiskunnallista julkisuutta ja hyväksyntää. Menestys ei aina ollut kaksinen, mihin osaltaan vaikutti myös tuolloisen Suomen väestörakenne: Suomi oli vielä hyvin maatalousvaltainen maa, jossa yleinen koulutustaso oli melko matala. Ryhmien, joilla oli pitkä yliopistotasoinen koulutus ja joiden työ oli aikakauden omilla käsitteillä ilmaistuna henkistä työtä, oli melko haastavaa saada yleisönosastoissa suuren yleisön ymmärrystä puolelleen. Näkökulmat olivat liian kaukana toisistaan.

Kirjoittajat:

Haastateltava: Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen

Toimittaja: Inka Ukkola, Toimihenkilöliikkeen historiatoimikunnan sihteeri